— Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!
Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin kosteaverhoisiin silmiin.
— Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki varmasti.
— Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.
Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii…
— En minä nyt ymmärrä puhettanne.
— Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja…
Hannes osotti kädellään kohti taloja. — Kyllä me kaikki sitä tarvitsemme, huomautti Maikki.
— Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa.
— Lainaatteko minulle jonkun kirjan?