— Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?
— Tulen.
Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun rappusilla:
— Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee. Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan.
He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti. Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle yötä vastaan ottamaan.
— Oi miten kaunista! huudahti Maikki.
Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui levitetyin käsin:
— Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.
Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian hurja.
— Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.