— Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.
Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.
Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä kiilsivät kyyneleet.
Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään suudelmaan.
— Rakastatko minua? kysyi Hannes.
— Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.
— Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.
— Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit, niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso Kallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin jostakusta hyvin kaivatusta miehestä… Ja minä tunsin, että sinä olit se, jota tulevaksi minäkin haaveksin…
— Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen lopun.
— Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä ymmärrä toisiamme.