— Kyllä sen näen.
— Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen onnellinen, jos sinulle kelpaan.
— Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni. Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt. Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!
XVII LUKU.
Maikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he innolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut Karviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan valistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa Suomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa tehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen puoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä läpikotaisin.
Muutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri syömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut niin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä kotonaankin.
— Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen.
— No mitä?
— Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään.
— Niin miksi?