Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden vieraskäynnit.
Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.
— Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi Holopainen.
— Oikeinko todella?
— Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään. Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli. Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin maksamaan velkansa.
— Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin kummasti käyneen teillä yötä ollessaan.
— Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.
— Oikein.
— Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan. Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle oikean kultarahan. Mutta en onnistunut.
Näin tultiin perille.