— Me ollaan veljet kuin veljet… ystävät kuin ystävät…
Holopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan olkapäälle.
—… Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä palkkausjärjestelmää kumoamaan?
— Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä?
— Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät…! Mutta opettaja herrat oikaisee… ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa.
— En puutu… en sekau… sillä se asia ei kuulu minulle!
Veret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi:
— Et uskalla… siinä se!
— Olkoonpa vaikka niinkin.
— Et uskalla… pelkäät herroja… ja sellainen tahdot itsekin olla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen sopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden taivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä puolustelit… sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä velkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat olivat rutiköyhtyneet… Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen asiaan koululla ystävänäsi kävin… antamiasi kirjoja jakelin… nytkin koulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä köyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi: "Tuossa on juuri se sopiva mies!" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin, ja luulin sinun nyt lupautuvan… kuultuasi miten rovasti puuhiasi vainoaa… sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa… mutta sinä pelkäät — raukka!