— On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille.
— Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen poika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran… minä tämän rovastinkin vielä opetan… minä… minä… vaikka taivas alas tippuisi ja maa halkeaisi… ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla on isän jättämä elämän työ: vihata herroja… niitä talonpojan veren imijöitä… niitä talonpojan luun purijoita… niitä… niitä…! Ennenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin… viskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle… mutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne… ne kiiltokaulukset ja kakkulasilmät… noin viskaan!
Holopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon.
— Sinäkin olet pelkuri-raukka… herra olet… ulos minun tuvastani! Sinä vain petit minua…ja pahasti petyinkin… ulos!
— En millään tavalla ole pettänyt isäntää… en edes ajatuksissa.
— Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka niskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen, pimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia tunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt ihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä, vihasi herroja.
Ja isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä oli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli velhojen arvokas jälkeläinen… ehkäpä tietämättään himosi kristityn papin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat.
Hannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän "mustan kansan" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö parhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy.
Emäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen.
— Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se rajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa ainakin tämän päivän.