— Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle? huusi Hannes hänen jälkeensä.
— Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja ummehtunutta ilmaa… haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso Kallion jälkeen.
— Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät… huokasi Hannes.
Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti sydän kurkussa santarmien tuloa.
Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain merkitty "epäiltävänä" henkilönä.
XXI LUKU.
Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino, ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi syrjästä-katsojaksi.
Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.
Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen, oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.
Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset, syvätunteiset juhlarunot — ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi… se juhli… juhli… se maljoissa kuohui… se kukkakimpuilla koristetuilla päivällispöydillä hymyillen säteili…