— En toki… sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä voi olla.
— Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua… voi teeskennellä… paljonkin niinkuin me kaikki ihmiset… mutta tämähän on jo maanalaista kataluutta… kansallista roistoutta… ihmisellistä mädännäisyyttä…
— Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana pelissä, puhui Hannes.
— Kuka se ilmiantaja lie?
— Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä.
— Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä puhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön.
— Lähettikö sinut rovasti tänne?
— Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin tulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan rehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan… käskemään… sormen viittauksillaan kaikki ohjaamaan… Sinä olet häntä vastustanut… hän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy. Minuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä rohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin.
— Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi Hannes.
— Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä silloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun velvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä jään.