Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan mainitsee hän:
— Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä… haisevia raukkoja…!
Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä happo: Rovasti häntä tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut hänen — rovastin — uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään. Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa, mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana kiusallisena hetkenä katkaisi.
Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi…! Oi, taivas, sinuakin Juuso Kallio…! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja…! Mutta nyt hän on kuningas ja sinä… sinä, Juuso raukka, hänen orjansa, jota hän polkee… Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta hän nosti itsensä tilintarkastajaksi… Ptyih…! Sinä, Juuso, itse vedit tänne murhamiehesi…
Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän… Mutta tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias… Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella…! Vanhat voimani minä kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi…
Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin jatkavan:
— Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee…
Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti viekkaampi, on ovelampi kuin hän… mutta odotapas…!
Ja taas rovasti puhuu:
— Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä vastustajiltanikin…