"Puhtaat aseet" — ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei käsittänyt.
Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa…
Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran vihamiehen — rovastin.
Lopuksi rovasti sanoi:
— Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme. Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!
Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana onnentoivotus.
Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt tyytyväisenä hymyili.
Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä seinä on sentään rovastin ja hänen välillä.
Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa. Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.
Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen. Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat.