Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu. Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä. Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.
Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista. Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu, jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.
— Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.
— Miksi niin?
— Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt —!
— Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua, että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli minulle kuin hellä äiti!
— Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?
— Ei käynyt.
— Eivätkö muut opettajat?
— Eivät.