— Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?
— En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.
— Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.
— Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.
— Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon ympäristö täällä on jo muuttunut?
— Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!
— Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla. Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi, enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä. Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.
— Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!
Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.
Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön".