— Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain vihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt herroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin ystäväksi, mukamas… mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen pohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka olenkin muka tämän kasarmin täällä esimies… näes… herrat panivat siksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen pahasti pettänyt… oikein summamutikassa pettänyt!
Juuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät toisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä.
Siinä oli todellakin pari iloista miestä.
Juuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä enään vetele… pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja niiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen murskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat, sillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika, jonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään.
XXVIII LUKU.
Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.
Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!
Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen, naapuritalon, vanhimman pojan.
He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta kuolemasta.
Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo: