— Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa. Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin…!
Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.
Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten lähdetään koululle.
— Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani, sieltä ennen rauhallisesta pappilasta…
— Ketä pakoon?
— Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi… vallankumouksellisiksi… himoavat minun vertani… oih!
— Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?
— Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla… Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan… Olin suurlakon aikana pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan. Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä… herrastalot palavat… säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan… tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa… ja sen sielläkin toimittavat sosialidemokratit…!
Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee valtakunnastaan jalokiviensä kanssa.
— Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin vanhoja näkökantoja poltella… voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin… paljonkin!