— Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut, mutta nyt pyydän anteeksi… Saanko sanoa teitä ystäväkseni?
— Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille molemmille?
— Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki! Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa, jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin… Tämän sata markkaa annatte nuorelle Kähköselle… toiselle pelastajalleni.
Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.
Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.
Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina… ei verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa. Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi… pahankurinen, mutta samalla arka… ja nyt se vitsoja sai…
Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:
— Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?
— Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.
— Ja nyt olette tyytyväinen?