Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:
— Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy… puhumassa rauhan sanaa…
Hannes lähti häntä saattamaan kotiin.
XXIX LUKU.
Rovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä. Mutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön himmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki — Juuso Kallio. Se kieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen värisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin näkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja sieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja vahtivuoro.
Kun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa astui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen valo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun päässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos hän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei hän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja sentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta, nyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän kuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa palkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja Kauppi oli se ainainen valon sankari — hänet ajettaisiin pitäjän rajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois!
Ennen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli vanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin verottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut ajatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin ne: Verot pois!
Kuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti ja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava ja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen hetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita.
Kokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista, semmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty. Perimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet kokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille ihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona tavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset kärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli ruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä paloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat, kun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten vihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat.
Mukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita toisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn sysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat upseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi.