Juuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi:
— Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa!
Näin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun se oli loppunut, alkoi Juuso puheensa:
— Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä vieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt minä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi muuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on talonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia… Nyt on niille tullut ankara tuomiopäivä… Nyt antakaa te, talonpojat, herrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka heitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa tähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi… Hyi herroja!
Enempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden asestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi selälleen miesten niskaan.
Kohta oli nimismies siinä saaliin jaolla.
Mutta nyt astui pankki-Holopainen esiin:
— Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen.
— Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies.
— Kuka se on?