— Ainakin sata tuhatta.
— Ja näin yksinkertainen asumus.
— Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja.
— Oletteko te varakkaasta talosta?
— Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon.
Juotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden lumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia lyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin ja ajoi veriä.
Hannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret, matalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat sisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän kauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut isännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli samaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan runollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri, "pankkiliike", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa… ja kätki kultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin, jotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan.
— Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen.
— Kyllä, vastasi Hannes.
— Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla alushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui Anna.