Hanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä vaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta.
— Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi. Mutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä se levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui ja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät vihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui salvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: "minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman." Minä tajusin, että isä on juuri se erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni vaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi!
— Tässä on väärinymmärrystä… on sitä niin sanottua elämän ristiriitaa… jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo… Mutta on olemassa yksi keino, joka asian sovittaa.
— Mikä se on?
— Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa.
— Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän… mutta isä… ja ihmiset minua vain tuomitsevat… ilkkuvat…
Kun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun, minkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti selittämään:
— Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen vietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi tuota äskeistä laulua.
Hannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama kirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto verhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa ilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään oli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä sydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa? Hänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä oli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla Annan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin kurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen rakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä sen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä pankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi karkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja pehmoisessa äänessä.
Hannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään, niin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat.