"Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen."
helkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita säveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman aamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja ärjäistiin:
— Onko se s—na täällä?
Kaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja Anna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka astui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen kasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat kiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus.
Hän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen murskaksi lattiaan.
— Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta viulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi iloittu, puhui Holopainen.
— Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes.
— Miksi minun talossani viulua soitat?
— Lohdutan särjettyjä sydämiä.
— Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo sävyisämmin.