— Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä kohdellut.
— Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan!
— Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut, isäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että tytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei palaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan kunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään tytärtänne kohtaan.
Holopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen kasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän.
Hannes jatkoi:
— Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän. Teillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä teillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen kumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota.
— Kielesi on suulas. Juttua enemmän!
— Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen pikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki. Sitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin lehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa tuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma, että teillä on rauha ja heillä on rauha.
— Niinkö vähällä?
— Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti.