— Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on raiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän minun omaan rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei vähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka salama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon laki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen niskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni.
Holopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen.
Emäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen silmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti rohkealta.
— Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman.
Holopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä.
— Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta haudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan on renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi parhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja kasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt, ell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun lapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut totuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa kahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri sinun omaa niskaasi…
Emäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen tyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein leppeästi:
— Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani.
Hannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu sydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja sen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli niska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen.
— Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki yhdessä palautamme rauhan tähän taloon.