III LUKU.
Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin. Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin, jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen kahdenteenkymmenenteen vuosisataan.
Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu, toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen monemmoista kotusta.
Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka sormi suussa opettajaan tollottivat.
Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta vienyt.
Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä tullaan ja missä yötä oltiin.
— Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä ulkoniityllä, puhui emäntä.
Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis, pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen, muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta yksi kanan muna.
Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi nöyrästi:
— Emmekö ensin rukoilisi?