Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen. Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.
Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema oli Hanneksesta sietämätön.
Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:
— Nyt veisaamme tästä.
Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi hirvittävän virheellisesti:
"Autuas, ken sydämensä antaa Herran kätehen; suostuin hänen mielehensä, hänen tahtoons' tyytyen, Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus, kaikki hälle hyväks' kääntyy, elämäks' myös kuolo sääntyy."
Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.
Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:
— Onneton…! Onneton…! Mutta autuas…! Kolmenkertaisesti autuas…!
Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään ovenloukkoa ja kirkui: