— Tuo nurkka on s—nan nurkka! Enempää en sano…!
— Mitä emäntä tarkoittaa?
— En nyt sano enempää…
Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.
Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja voivotti, paineli sydäntään ja voivotti.
Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.
Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin tyhjältä ja yksinäiseltä… oi niin yksinäiseltä!
Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta juhlaa juhli…?
Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista, oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti. Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.
Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä naapurissa orpoja yli puolen tusinan.