Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan, kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?
Ja kuitenkin nuo kaikki häneltä odottivat jotain parannusta oleviin oloihinsa. Hänhän oli opettaja… heidän opettaja…
O-pet-ta-ja… se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän paljon vaativaa taitoa ja kykyä… sen kieliopillinen kevyt muoto vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin, jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö, joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut…
Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua, elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.
Hän — heikko — joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla, runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä kohta näyttäytyi. Hän oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli. Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa ja sentähden noin kamaloita seurauksia. Hän oli lähtenyt sitä paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja tunteellinen sielu.
Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta ja…ja…ja… prrrr…!!!
Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet kylmiksi kouristaa.
Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä… nöyryyttä… nöyryyttä…
Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.
Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.