— Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.
— Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä mehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet hurmaavat Hannesta.
Tuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine ikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen.
Se on koulutalo.
Hannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja he nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin opettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä jo vuosia.
Koulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään niiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa vastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut eivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät.
Hannes otettuaan avaimet menee sisälle.
Kaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää auki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata ja ilmavaa.
— Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes vaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen jäljessään huoneissa.
— Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo.