Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:
— Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta… me koulumiehet ja sivistyneet…
Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti hattuaan.
Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta näkyivät.
— Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion mentyä ja lisäsi:
— Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin ikävä juttu.
Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:
— Ei me osata tehdä ruokaa.
Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.
Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.