Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:
— Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto…
Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:
— Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo seitsemäntoistavuotinen.
Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.
— Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä epäilin. Ja lähdin myös.
— Mutta jospa epäluulonne on turha.
— Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä asioissa osaa hän olla hyvin viekas…
— Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.
— Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja miksi se tuota naista niin suosii?