— Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista…
— Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!
Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen sirotellut.
Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.
Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti ympäristöä ja meni myös latoon.
Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.
Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.
Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi… kyyneleet tulivat hänelle silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.
Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.
Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja kuului virheellinen virren laulanta: