"Maa irstaisuutt' on täynnänsä, Hulluutehensa päänänsä Se nuoret vanhat vetää. He haureutta himoovat, Myös muita houkuttelevat Ja makein sanoin pettää. Täst' iloita voi saatana, Joukkonsa kanssa riemuita, Kun synti saapi vallan, Vakuuden maahan tallaa."
Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon raa'imman näytelmän.
Veri hänellä — Hanneksella — tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa…
Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi uteliaisuus. Hän käveli ladon luo.
Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.
Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa pettänyt hänetkin.
Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.
— Taidatte olla uusi opettaja?
— Olen.
— Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti. Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa kotiinsa.