Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta, joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.
Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.
Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.
Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.
Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua missään.
Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.
VI LUKU.
Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi hän tapaavansa isännän kotona.
Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.
Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä, oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu. Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.