Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen, jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan toista.
Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista…?
Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät — kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle raakuloita milloinkaan päästä.
Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.
Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu. Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla käänteillä ja harkituilla eljeillä.
Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin soluakaan.
Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.
— Onko neiti isännän tyttö?
— Meidän vanhin lapsemme hän on.
— Mikä nimi?