Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät, vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin. Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.
Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät, kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.
Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.
Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa. Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen kanssa häksäämään!
Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.
Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.
Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen, sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen, ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.
Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa. Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia poissa.
Siellä ulkona oli kylmä — hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta. Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.
Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta, ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin soinnuttomasti.