Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.
Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen: huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi tippumaan taivaalta.
Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.
Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti, joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia tyynnytti. — Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen signaali Samille.
V.
Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.
Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.
Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei pitänyt kiirettä sitä kohentaa.
Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista. Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.
Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa, jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.