— Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna meni asettamaan Samia.
Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.
Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.
Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään. Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet aivan varovaisiksi.
Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää. Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta yksitoikkoinen.
Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru. Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan tippa myrskyävää ihmisverta.
Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta, jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle lähempiä määräyksiä.
Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.
Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.
Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.