Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia muutaman tuolin seljän takaa.
Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia, Samille, joka nenä valuen kuunteli.
Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta, posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli, kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä itsellään olisi tällainen hevonen!
Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet sinne.
Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.
Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin. Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti. Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas. Sami nukkui.
— Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi. Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.
— O'osta hiljaa! komensi karjapiika.
— Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.
Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut, itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen yönsä.