Konsulin kuoleman jälkeen oli rouvan sielu käynyt vielä pehmeämmäksi. Köyhäin huoneelle ja orpolasten kotoon muisti hän tuon tuostakin lähettää ryynejä, perunoita ja muita elatustarpeita. Ja kun konsuli oli jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden, niin oli, mistä antaa. Muuten kulki hän jumalisten rouvain parissa, kävi tiheään kirkossa ja otti vastaan pappeja kotonaan vieraina.
Myötätuntoisen mielensä käänsi konsulinna Annaakin kohtaan. Tuolla perällä kartanoa muiden alahuoneiden rinnassa oli suuri leipoma- ja pesutuparakennus. Konsulinna ehdotti kerran Annalle että hän muuttaisi asumaan heidän leipomatupaan. Voisihan hän sielläkin silittää vaatteita ja tehdä ne toimet, mitkä tähänkin asti. Maksutta hän sen Annalle luovuttaisi asuntohuoneeksi.
Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan. Konsulinnan kyökissään sitä hänelle puhuessa tuli Annan mieleen niin lämmin kiitollisuus "parempia ihmisiä" kohtaan. Kun Anna purki konsulinnalle syvän kiitollisuutensa sen hyvän ylitse, mitä se nyt hänelle tarjosi, neuvoi konsulinna Annaa kiittämään Jumalaa, sillä häneltähän se kaikki hyvä tuli.
Hymy huulilla silmäsi Anna kyökin akkunasta tuonne perälle kartanoa, missä leipomatupa oli. Se rakennus oli punaseksi maalattu valkeilla nurkka- ja akkunalaudoilla. Se oli niin terve ja ehyt huoneus verrattuna siihen vanhanpiian röttelöön, jossa hän nyt asusti. Suuret akkunat, joissa olivat puhtaat lasit, näyttivät iloisilta päivän päästäjiltä ja Anna ennestään tiesi, että siellä sisällä oli kaikki kunnollista. Ei yhtään hiiren syömää koloa lattiassa, josta talvella kylmä uhoisi, ei uuni rikki ja halkeillut kuten vanhanpiian kamarissa, jotta aina sai peljätä, etteihän vain tulipaloa tule, kun uuniin kovemman valkean sytytti, ei seinät lahot eikä katto vuotava. Leipomatuvan pehmoista lämpimää Anna oli aina rakastanut ja sellaista huonetta itselleen toivonut. Ja nyt sitä konsulinna itsestään tarjosi ja vielä hyyryttä.
Anna ei saattanut olla toista kertaa lausumatta kiitollisuuttaan konsulinnalle, sillä tämähän oli Annan mielestä jotain tavatonta hyväntekeväisyyttä. Ja tuo Annan suuri kiitollisuus teki konsulinnan sydämmelle hyvää, niin hyvää, jotta hän oikein tunsi nautintoa siitä. Toisellaistahan se oli tuo kuin joku markka kuukaudelta hyyryä hänen runsassisällyksiseen, tulen kestävään kassakaappiinsa. Ja hänestä oli hyväkin, että löytyi tuollainen ihminen kuin tuo Anna, jolle hän voi suunnittaa hyväntekeväisyytensä kärjen. Tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella varakkaalla, vanhalla rouvalla, mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Hän oli se nöyrä prisma, joka kuvaavasti taittoi kaikki konsulinnan hyväntekeväisyyden lämpimät säteet.
Niin muutti Anna Bergiin leipomatupaan asumaan ja alkoi siellä entiset toimensa. Annasta pian tuli kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Konsulinna aina puhui heille säälitellen Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera, ei hae köyhäin hoidolta apua, vaan koettaa omin neuvoin toimeen tulla. Ja lapsensa aina niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.
Kun näin hakemalla ruvettiin hakemaan Annasta hyviä puolia, niin löytyihän niitä. Ja ne Annan hyvät puolet saattoivat rouvat hänelle niin myötätuntoisiksi, että hän tuon tuostakin sai joltakin rouvalta piian kautta vastaan ottaa kahvipussin, sokuriharkon, ryyninaulan tai siirappipurkin. Useimmat konsulinnan tuttavat olivat kauppiaisten rouvia ja sen tähden ne toimittivat Annalle paraasta päästä tuollaisia lähetyksiä.
Anna kävi aina kotona rouvien luona kiittelemässä ja se se rouvain mielet Annaan vielä enemmän kiinnitti. Anna puhui ruotsia rouville, jota hän elämänsä varrella herrastaloissa oli oppinut. Että niissä Annan kiitollisuuden osotuksissa oli hiukan viekkauttakin, sitä eivät rouvat jaksaneet huomata, vaan he uskoivat, että tuon alhaisen ihmisen sydän oli niin perki nöyrä heidän kaikessa armossa osottamilleen hyväntekeväisyyden teoille.
Pirtissä oli Annalla niin hyvä asua. Se oli suuri huone, korkeakattoinen ja jotenkin nuori teolleen. Edessä oli pesutupa eli alakyökki, mikä oli paremmin kylmänpuoleinen, sillä ainoastaan tarvittaessa siellä pidettiin tulta suurien muuripatojen alla, joita oli kaksi takkaan muurattuina. Niiden takana oli sellainen salaperäinen hämärä kuin maalaissaunan lavitsan alla, jotta se etenkin veti Samin huomion puoleensa.
Sami söi vain siirappivoitaleipiä, kulki arkipäivinäkin kiiltävissä nappivaatteissa ja polvihousuissa, niitä kun oli saatu niin runsas varasto rouvilta. Ja kahvin aikana äidin kahvipannusta pisti hän poskeensa pari täysinäistä kuppia kuin mies ja lämmitti niillä nuoria suoniaan makean sokurin seassa. Ja niin herrahtavaksi se oli Sami tullut, että hänellä tapasi olla housun taskuissa valkoinen nenäliina, jolla hän erityisellä juhlallisuudella niisti valuvaa nenäänsä, milloin muisti. Bergin piiat ne pakkaisivat Samia sillä pilkkaamaankin, mutta Sami saattoi piioille tiuskasta tuimasti ja röyhkeästi. Hän ei ollut piikain orja, vaan kulki sisällä leikkimässä Svean luona ja oli ruokasalissa jo kuin kotonaan ja väliin tunkeutui isoon saliinkin, mutta Lotti-neiti häntä sieltä silloin pois ohjasi.