— Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan puhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi kristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään maallisesti autettu.
Annaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin raskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä hetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän sylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.
Pastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin tuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.
— Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi olet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori vakuuttavalla äänellä.
Anna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen sydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein syntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen tekoaan…?
— Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka vaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja, mutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä syntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet kaksinkertaisen synnin.
Mikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille, mutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori noin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja itkun sorauttamalla äänellä tunnusti:
— Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.
Pastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai hänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan kirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua polvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille ja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet ristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään sielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista tuntoa.
Annan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli painunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden rumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa ne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut Annasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän miehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja Anna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen. Hän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo kerjennyt kuivua kyynelien suola.