Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono järjestyskin vallan päällä.
— Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.
— Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt, taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.
— Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se oli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin…
— Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa nytkin.
Pastori riisui päällysnuttunsa.
Anna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä olikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.
— Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on niin paha siivo ja minä itse kuin… kun minä olen ollut niin kipeä.
— Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa turmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut kirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte kastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen mielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!
Anna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja itkevä ilme kasvoilla.