— Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.
Sami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun ja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä juuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista ja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää kuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.
Anna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin käydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella. Nuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne tekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen, kapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli aina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei pääsisi juoksemaan rynkkyihin.
He tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja, laukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen ja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.
Vaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä nyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira, mikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se oli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva ja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi silmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti oli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä välin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski ja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut kaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti. Vaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan puheilla.
Pastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki Annan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:
— Vai sieltä se rikoksellinen tulee.
— Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.
— No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami ymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi myöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:
— Kadun.