Ja entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi, mutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä liidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli kaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa, väsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät, höyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä. Ja koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka toista rantaa ei näkynyt.
Satamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa ja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki ulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista katsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa, siirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään kaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä löyhkä.
Mutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se kului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen kotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla pelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin ja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin maantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan kasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa tutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.
Tuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen keskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi Pohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein viipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden latvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun tuulen henki matkasi sen läpi.
Sami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi hän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta kohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti linnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin Samin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä. Ja sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä maatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja koko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet olisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla salvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä Sami oppi haaveilemaan.
Tuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo neljä vuotta "isossa koulussa". Koulussa oli hän aina ollut paremmin yläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa lukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain hänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami aina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja keskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin Ebbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo maalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän luokan priimuksena ja opettajien "kultasilmä". Se luki niin kovasti…
Sami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois, mutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla, ettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian mieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia, oliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan yhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea oli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa soittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt kesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki Sami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.
Sami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan, hänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan sineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa on suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa kodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt kirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat, huonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen huoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet…
Aurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen silmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti pystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan keppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä tyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.