Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava. Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.
Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.
Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.
Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja hän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori: sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.
Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön, yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille "Maamme" tai "Minun kultani kaunis on". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.
Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista, niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.
Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin, niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia…
— Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.
Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä odottanutkin. Ja hän luuli… Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin ollut — niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin kerjäläispojalle…
Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.