XV.
Sami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja vihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos pistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.
Pää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida päällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle, kun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut ja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi lumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti ennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.
Muissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin herrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä, minne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo oli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin, että nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa ylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.
Päästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui hänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki silti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa, vesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista kaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista. Tämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä tuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen herkullisempaa kuvitellakaan.
Samin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän lannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän kävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen. Mutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se vain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon liharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi hän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä solui alas vatsaan.
— Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi, pitääkö lientä olla lisää.
— Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.
Talon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin ja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä ja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.
Kun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille nousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi — menisiköhän hän rouvan luo…?