— Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui riskaamaan hänen kanssaan.
— On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli. Sami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan ruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:
— Mamma! "Karhu" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.
— Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.
— Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia "karhuksi", se kun on niin suuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.
Rouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.
Sami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika tuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai luuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen katseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein tietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen. Kömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.
— Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen pehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja siinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä paijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.
— Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa… Eikö rouva olisi hyvä ja voisi minua vähän auttaa…? Minun pitäisi ostaa latinankielen sanakirjat. Niitä ei saa koulusta… Ovat sieltä loppuneet, selitti Sami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.
— Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset kirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?