— Ovat.
— Nehän maksavat paljon?
— Kaksikymmentä markkaa.
— Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri raha!
Seurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain väsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun kello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.
Rouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.
— Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!
Sami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä palasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta sykähti nähdessään sen.
— Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat kymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit maksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella Vernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.
Sami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois. Mennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä kuuntelemassa Vernerin läksyt… se taasen veisi aikaa… Mutta hyvä, että niinkään sai…