Sami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen kapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän kuin tuo matala tasku.
Kun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti, että mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien hyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen, vaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä Annalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä rouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet. Anna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan kasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai hänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan, mietti Anna katkeruudessaan.
Sami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.
— Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.
— En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.
— Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä tahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun renki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin. Kyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.
Sen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun taivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.
Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki, kun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hänen — vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin tyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.
Silmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.
— Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki silmiään.