— Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli saanut.
— Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo silloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.
Siihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli kädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan eteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä tehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.
— Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään päänsä pois Samista.
— Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.
— Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt kauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän antaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.
Tuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian kuin suinkin.
— Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.
Mutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi, mennä koettamaan.
Samista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa äidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan lähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia pirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän, punapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli pitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi nyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.