Oltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla. Pölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä. Jori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan, istui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä pelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy tulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen latinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.

Sami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo nöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista konseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten saada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin ennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se olisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli kirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan nyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja joutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa salaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä, paperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin, laittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse makeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään. Kummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata tuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei hän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan turhaan ja turmioon.

Nyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja opettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää sykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että jotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti jännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski kuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti kuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta sykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä harmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi pulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle virtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut oppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen sieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi kauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan, että Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän kontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan oli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut. Mutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo koulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä, joilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan pulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki paikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.

Toisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein samallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan hienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta vaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää kun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.

Kirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari pyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen portti oli jo ravollaan.

Ja sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon. He ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen huomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja hän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla ylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä kasteena laskeutui hänenkin päällensä.

Mustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että raatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle puku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana, tuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän välipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista olisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin toi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun — Svealta. Se oli anti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään hourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin kahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se silti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta kun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä, niin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat nimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin silloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.

XIX.

Sami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti. Anna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa asetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli päättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli kirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt tuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja kuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla kaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi, tai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry siinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä tuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä, vaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa hävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin paljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien toiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa, samalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää koulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen tuore tuoksu.

Mutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada rahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi ja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja, mutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään velkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä vakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet! Tulevaisuutensa — mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema. Niin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä velkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.